Tie huipulle

Tie huipulle - kameramiehen tarina Himalaijalta

teksti: Roger Sittnikow

"Nyt kolahtaa!" Pata huutaa kesken lauseen ja käännän kameran nopeasti eteenpäin. Mutta tälläkään kertaa ei osu. Taksikyytimme Katmandun kaaosmaisen aamuruuhkan läpi saa kyllä väsyneimmätkin silmät auki. Vuorokauden lentäminen ja notkuminen transit-halleissa alkaa väkisinkin painaa luomissa. Kuin ihmeen kaupalla kyytimme tarjonnut vanha folkkari-paku pääsee ehjänä perille hotellimme eteen. Illalla istuessamme läheisen ravintolan takapihalla, katselen meitä ympäröiviä taloja ja voin kuvitella miten yhtäkkiä James Bond hyppää yläkerran ikkunan läpi, liukuu rappuset alas ja katoaa aidan taakse. Tuntuu kuin mitä tahansa voisi tapahtua, koska tahansa.

Päivällisen jälkeen, kun loput retkikunnastamme lähtevät ulos vilkkaaseen yöhön, on aika jatkaa hommia. Sateliittipuhelinlaukku olalla ja kannettava kädessä suuntaan hotellin pimeälle kattoterassille. Vain muutama päivä ennen matkalle lähtöä sain ensimmäisen kerran GAN-puhelimen käteeni ja nyt pitäisi saada lähetettyä sähköpostia kotisuomeen. Pari tuntia vierähtää nopeasti laitteitä säätäessä. Onneksi Pata tuo pullon Mountain Dew:ta mukanaan tullessaan ylös katolle. Väsymys ja turhautuneisuus kasvavat tasatahtia kun yhteys satelliittiin ei meinaa millään onnistua. Lopulta keksin sen, yhdessä modeemisäädössä syvällä windowsin uumenissa on väärä arvo. Neljän tunnin periksiantamaton uurastus tuo vihdoin tulosta ja kiinteä MPDS-yhteys syntyy. Omalta osaltani matka on jo tässä vaiheessa onnistunut matka, riippumatta siitä mitä jatkossa mahdollisesti seuraa. On pienen juhlan aika, on onnistunut olo.

Pitkä bussimatka kohti Besisaharia on hyvä hetki kuroa pitkää univelkaa kiinni. Lyhyet yöunet alkoivat jo kotona kun viimeiset valmistautumiset venyivät lähes läpi yön. Elektroniikkalaukkumme valmistui runsas tunti ennen lentokentälle lähtöä. Näin ollen nukkumiseen jäi vajaat 30 minuuttia. Herään rajuun jarrutukseen. Vain muutama metri bussimme puskurista on pysähtynyt vastaan tuleva kuorma-auto. Tien leveys riittää tälläkohtaa vain yhdelle ajoneuvolle. Seuraa kuskien kiihkeä neuvottelu siitä kumpi lähtee peruuttamaan. Kuskillamme on kuitenkin lyömätön valtti. Hänellä on kyydissään turisteja. Nepalissa turistit ovat arvokasta tavaraa, koska maalla ei juuri muuta teollisuutta ole. Joten me saamme jatkaa eteenpäin. Ei mene kauan ennen kun uni jatkuu taas.

Seuratessamme orastavaa salaman sytyttämää metsäpaloa, muistelemme Heikin aikaisempia sanoja "Ei täällä koskaan sada tähän aikaan vuodesta". Oikeassa hän onkin sillä yleensä Nepalissa ei sada huhtikuussa. Tänä vuonna sääolosuhteet ovat kuitenkin poikkeuksellisia, minkä tulemme toteamaan lähes joka toinen ilta kun ukonilma jyrisee pitkin vuorten seiniä.

Koska tie sanan mukaan loppuu Besisahariin, täältä alkaa vaeltaminen. Reppu selkään ja kamera etupuolelle roikkumaan, sitten vaan jalkaa toisen eteen. Monta kertaa tulee kiitettyä kantajiamme jotka kantavat valtaosan tavaroistamme. Nämä Himalajan sitkeät jätkät ovat paikallisestikin arvostettua porukkaa. Ilman heitä ei moni turisti lähtisi näille seuduille. Parin vuoden kuluttua heistä moni valmistuu oppaaksi ja ohjaa pian ''omia" retkikuntiaan kylien majataloihin.

Varhain aamulla on pari tuntia viileämpää kunnes aurinko nousee harjanteen yli ja alkaa todenteolla lämmittää laaksoa jossa kuljemme. Keskipäivään mennessä laakso on kuin iso kattila jossa paistumme. Hiki liimaa paidan ja housut kiinni ihoon. Jotenkin pitäisi jaksaa kuvata ja miettiä miten saa mahtavat maisemat taltioitua. Aamupäivän varhaisina hetkinä jaksan vielä olla skarppina ja tehdä työni kameran takana. Loppupäivästa alkaa jo päivien vaellus tuntua jaloissa ja koko kropassa eikä työmotivaatio enää ole kovin korkealla. Kuumuuden ohella flunssa ja vatsapöpö lisäävät kehon rasitusta.

Kaikesta huolimatta jokapäiväiset rutiinit odottavat, raporttien lähettäminen kotirintamalle ja akkujen lataus. Kaikki akut lataamme rullattavan aurinkokennon avulla, näin voimme liikkua vähemmällä määrällä akkuja ilman pelkoa siitä että ne loppuisivat kesken. Kun muut käyvät suihkussa, lepäävät tai käyvät syömässä, käyn varustetynnyrin kimppuun. Tynnyristä kaivan esiin satelliittipuhelimen ja aurinkopaneelin, toiseen käteen nappaan iskunkestävän elektroniikkalaukkumme. Laukussa on itsetekemäni latauslaitteet, kannettava tietokone, mikrofoni ja niihin liittyviä tarvikkeita. Nyt ei saa hukata aikaa sillä aurinko paistaa enää pari tuntia laaksoomme ja siinä ajassa on saatava akut ladattua. Levitän aurinkopaneelin majatalon yläterassille, avaan laukun ja kytken virtapiuhat kiinni. Samalla käynnistän tietokoneen jotta saan siirrettyä digikameran kuvat koneelle liitettäväksi päivän raporttiin. Tänään on Kaitzun vuoro kirjoittaa raporttia. Yleensä joko Pata, Kaitzu tai minä kirjoitti päiväraportin. Tällä kertaa se oli siis Kaitzu , koska hän oli meistä parhaimmassa kunnossa. Patalla ja minulla oli hieman vatsavaivoja.

Sateliittiyhteyden saaminen syvältä laakson pohjalta ei aina suju ongelmitta kun pitää saada "puhdas" linja satelliitille. Joskus vuorten seinät nousevat liian jyrkkään ylös sivuilla eivätkä jätä paljon tilaa siirtyä sivusuunnassa. Kuitenkin vain yhtenä päivänä emme saaneet lähetettyä viestejä Suomeen. Yleensä jäi myös hieman aikaa lähettää sähköpostia kotiin, mikä monena raskaana vaelluspäivänä sai jaksamaan määränpäähän asti kun tiesi että kotoa oli luultavasti tulossa postia illalla. Hieman filosofian puolelle meni ajatukset kun aloin pohtia miten viestimme matkaa läpi avaruuden 32km korkeuteen, mistä se singahtaa Norjaan ja edellen Suomeen. Ensin Helsingistä Turkuun, Turusta Californiaan, Californiasta Helsinkiin, Helsingistä Californiaan, Californiasta Pasilaan ja lopuksi Pasilasta nettiin. Aikamoinen matka pienelle viestille ja aikamoinen saavutus insinööreiltä jotka ovat mahdollistaneet sen.

Reittimme kulkee pitkin Marsujangdi -jokea jonka ylitämme useita kertoja pitkin puisia riippusiltoja. Joka sillalla on tunne että hetkenä minä hyvänsä Indiana Jones tulee vastaan. Vastaan tulee kuitenkin vain muulikaravaaneja. Kaikki laakson tavarat kulkevat joko muulin tai kantajan selässä, kanoista kokikseen. Tämä johtaa siihen että mitä korkeammalle saavumme sitä kalliimmaksi limu tulee ja paluumatkalla päinvastoin.

Yöllä on satanut lunta ja rinteet ovat kun pumpulin peitossa. On aika poistua vaellusreitiltä ja suunnata vuorelle. Parin sairaspäivän jälkeen kenkäni ovat taas "kevyet" ja pysyttelen kantajien mukana noustessamme pitkin kuivunutta puroa. On sopiva hetki haastatella ystäviämme. "Syksyllä aloitin turismikoulussa" kertoo Lakpa Sherpa, kantajistamme nopein jota kutsumme Marioksi, Super Marion mukaan.
-Parin vuoden kuluttua kun tunnen kaikki vaellusreitit, kylät ja majatalot, voin suorittaa opaskokeen, hän jatkaa. Noin puolella kantajistamme on samanlaiset suunnitelmat. Myös oppaamme Dawa on ollut pari vuotta kantajana ennen opastöitään. Näin on lyhyt tauko ohi. Säkit selässä he jatkavat laulaen ylös rinnettä.

Olemme perusleirissä, pitkä lähestymismarssi on takana, mutta vieläkään emme näe "vuortamme". Lähdemme nousemaan jyrkkää hiekkarinnettä 300 metriä korkeammalle tasanteelle. Nyt näemme ensimmäistä kertaa Putrun Himalin huipun. Huipun josta emme ole aikaisemmin onnistuneet löytämään kuvan kuvaa. Äkkiä suuntaan kameran kohtia huippua, nämä ovat ensimmäiset liikkuvat kuvat Putrun Himalista. Päätämme perustaa ylemmän perusleirin tänne, pienelle hyllylle vuoren seinälle. Puramme repuista kiipeilytarvikkeet ja palaamme alas perusleiriin.

Aamutoimiimme kuuluu Heikin terveystarkastus, mittaamme leposykkeen ja rasitussykkeen, veren happisaturaation ja keuhkojen tilavuuden. Saman rutiinin olemme tehneet joka aamu marssin aikana. Jos jotain poikkeavaa esiintyy on mentävä tarkempaan lääkärintarkastukseen. Tänään on viimeinen päivä tarkastukselle ja kaikki läpäisevät ja saavat luvan nousta ylös 5150 metriin, missä ylempi perusleiri odottaa kiipeilijöitä. Pakkaamme reput täyteen ruokaa ja vaatteita minkä jälkeen nousemme taas hiekkaistä rinnettä.

Yläleiristä saamme vaivatta esteettömän satelliittiyhteyden ja opastan leiriin jääville pikaisesti raportin lähettämisprosessin ja latausjärjestelyt. Näin on aika suunnata kohti vuoren huippua. Lunta on paikoin vyötäröön ja eteneminen on hidasta ja raskasta. Aurinko polttaa joka suunnasta, heijastuen voimakkaasti hangesta. On mahtava ajatella että jokainen askel on askel pidemmällä aikaisemmin tuntemattomassa maastossa, siellä missä kukaan ei ole aikaisemmin vaeltanut. Karttamme ovat enemmän viitteellisiä, eivätkä tarkkaan kerro mitä on edessä. Voimani alkavat loppua, kävely on erittäin raskasta. Pitkä sisäänmarssi ilman lepopäiviä, flunssan ja vatsataudin säestyksellä alkaa vihdoin tuntua kropassa todenteolla. Jokainen askel on suuren ponnistuksen tulos. Matka ykkösleirille tuntuu venyvän koko ajan. Vihdoin ykkösleirissä istahdan kivelle enkä jaksaisi tehdä yhtään mitään. Ei huvita tehdä yhtään mitään.

Kun lyhyen yöunen jälkeen Pata ja kumppanit lähtevät jatkamaan matkaa kohti huippua, päätän olla nousemasta korkeammalle. Sen sijaan lähden Jarkon kanssa takaisin yläleiriin. Heikin mielestä kumpikaan meistä ei ole aivan täydessä kunnossa ja nouseminen korkeammalle voisi olla jopa hengenvaarallista. Matkalla pysähdymme kuvaamaan nousuryhmän etenemistä.

Seuraavat vuorokaudet kuluvat yläleirissä katsellen DVD-elokuvia ja kuunnellen Sleepy Sleepersejä päivisin. Illalla on aika ottaa radioyhteys nousuryhmään. Minuuttien hiljainen odotus tuntui äärimmäisen pitkältä, emme voineet muuta kuin odottaa. Ottavatko he yhteyttä nyt vai vasta tunnin päästä? Onko heillä kaikki hyvin? Missä he menevät? Mikä on aikataulu huipulle? Miljoona kysymystä ehti tulla mieleen odotellessa. Mitään ei kuulunut ja aikaikkuna yhteyden otolle oli sulkeutunut. Tyhjin käsin palasimme teltalle odottamaan 45 minuuttia seuraavaa mahdollista yhteydenottoa. Tuuli yltyi yltymistään ja pimeys laskeutui kotkanpesämme ympärillä. Otsalamppujen valossa suuntasimme jälleen yhteydenottopaikalle. Tuuli oli nyt yltynyt lähes myrskyksi. Lyhyen odottelun jälkeen puhelimesta kuului surinaa.
-"Täällä Pata, kuuleeko ABC?" kuului kutsu.
-"ABC kuulee, kuuntelen" Tero vastasi, samalla kun kameran mikissä kävi hirveä ulina. Tuuli oli kaataa meidät molemmat.
-"Olemme nyt n. 5500 metrin korkeudessa ja huomenaamulla yritämme huipulle" Pata kertoi ripeästi.
-"Onko kaikki hyvin?" kysyi Tero.
-"On, Artulla on hieman heikompi olo. Paroma on hänen kanssaan hieman alempana"
-"Mikä on Paroman tilanne?"
-"Ihan hyvä"
-"Mihin aikaan yritätte huipulle?"
-"Huomenaamulla, aamupäivän aikana"
-"Selvä, loppu."
-"Loppu"


Tullessamme takaisin teltoille, ne olivat hädin tuskin enää kiinni kallionkielekkeellä. Vahvistimme nopeasti kiinnityksiä ja rakensimme kivimuuria helmojen ympärille ettei tuuli veisi telttoja, ja meitä, mennessään yön aikana. "Oli synkkä ja myrskyinen yö..." kuten eräällä tunnetulla koiralla oli tapana kirjoittaa.

Odotimme jälleen koko päivän yhteydenottoa vuorelta. Olivatko he päässeet huipulle?
-"Kuuleeko ABC? Patan ääni kuulosti väsyneeltä.
-ABC kuulee, Mari vastasi
-Kävin huipulla, Pata kertoi jatkaen, en tosin Putrun Himalilla mutta toisella ennen kiipeämättömällä huipulla.
-Onneksi olkoon, miten korkea se oli? -Hieman yli 6000 metriä. -Ketkä olivat huipulla? -Olin yksin, Heikki ja Dawa jäivät aamulla kolmoseen ja Kantanen hyytyi vain noin 50 metriä huipulta.
-Onko heillä kaikki hyvin?
-On, olemme vain kaikki hyvin väsyneitä. Ruoka alkaa olla lopussa. Jatkamme huomenna alas kakkoseen ja sieltä suoraan Thorung Phediin. Ovatko Paroma ja Arttu tulleet takaisin ABC:en?
-Ei ole.
-Selvä. Purkakaa yläleiri huomenna ja tulkaa Churi Ledarin kautta Phediin. Loppu
-Loppu.


Missä Paroma ja Arttu mahtavat olla ja onko heillä kaikki hyvin?

Kello on hieman yli puolen päivän ja olemme matkalla kohti Thorung Phediä, kun yht'äkkiä radiopuhelimesta kuuluu Heikin hätääntynytt ääni. -Arttu on kriittisessä tilassa ja tarvitsee pelastushelikopterin välittömästi! Heikki raportoi.
-Meillä ei ole satelliitipuhelinta tässä, se on kantajien kyydissä noin puolituntia meitä edellä. Yritämme saada heidät kiinni mahdollisimman nopeasti, vastaan Heikillle. Jarkko istuu vieressäni ja ymmärtää tilanteen vakavuuden. Huudamme toisille jotka istuvan vähän matkan päässä. "Meidän on saatava kantajat kiinni heti, Arttu on pahassa kunnossa!"
Jarkko ja minä lähdemme juoksemaan eteenpäin, molemmat köhien tosi pahasti, mutta emme ehdi nyt ajatella omia vaivojamme. Kaveri on nyt pahemmassa jamassa ja tarvitsee meidän apua. Suunnistajan taustan omaava Jarkko juoksee kuin peura pitkin kapeata polkua, yritän parhaani mukaan pysyä samassa vauhdissa. Keuhkoja särkee joka puuskutuksella. Jarkko saavuttaa pienen ryhmän ranskalaisia vaeltajia joen toisella puolella. Ranskalaiset ymmärtävät yskän, sillä Jarkko voi tuskin puhua yskänkohtausten välissä. Osa heidän ryhmästään on hieman ylempänä samalla taukopaikalla kun meidän kantajamme jotka ovat juuri lähtemässä jatkamaan matkaansa, kun ranskalaiset pysäyttävät heidät. Juoksen Jarkon ohi joka istuu puuskien polun vieressä ja juoksen miltei ranskalaisten yli kun he eivät ymmärrä siirtyä. Jarkko aikoi seurata minua mutta ranskalaiset vetävät hänet takaisin istumaan, hän ei ollut kunnossa jatkaa juoksemista.

Saavun tekniikkatynnyrillemme ja alle puolessa minuutissa käännän tynnyrin, avaan kannen, revin ulos satelliittipuhelimen, suuntaan antennin ja soitan lähetystöön. Lähetystöstä vastaa paikallinen vaihteen hoitaja joka särisevän yhteyden takia ei heti ymmärrä mistä on kyse ennen kuin yhdistää minut eteenpäin. Yritän pysyä rauhallisena ja puhua selvästi kertoessani lähetystön väelle mikä on tilanne ja että tarvitsemme helikopterin mahdollisimman pian. He lupasivat auttaa. Nopeasti kamppeet takaisin tynnyriin. Pyydän Lacpaa, meidän nopeinta kantajaamme, ottamaan tynnyrin selkäänsä ja seuraamaan minua mahdollisimman nopeasti Thorung Phediin, jonne on noin 45 minuutin matka. Pääsemme kuitenkin sinne alle puolessa tunnissa.

Helpotuksekseni näen kyltin missä lukee "Helicopter Rescue, call...". Ryntään sisään majataloon ja kyselen kuka hoitaa kopterikutsuja. Paikallinen komissaari astuu esiin ja selitän hänelle tilanteen. Hän ottaa heti iridiumpuhelimensa ja alkaa soittamaan. Sitten hän kertoo että ei löydy tarpeeksi isoa kopteria. Pyydän häntä soittamaan toiseen kopterifirmaan. Puhelun jälkeen hän sanoo että pitää odottaa että he soittavat takaisin. Mielestäni odotteleminen ei ole nyt aivan paikallaan, joten usutan hänet soittamaan uudestaan. Tarpeeksi isoa kopteria ei tahdo löytyä. Soitan välillä konsulaattiin. He ovat olleet yhteydessä jopa armeijan komentajaan mutta armeijan suurin kopteri ei ole tänään lentokunnossa, huomenna kyllä onnistuisi, he kertovat. Muistan Heikin sanat "Arttu ei selviä yön yli". Tämä ei voi olla totta, ajattelin, ei kaveri voi kuolla sen takia ettei löydy tarpeeksi isoa kopteria. Paikalliset majatalon pitäjät huomaavat turhautuneisuuteni ja ehdottavat että he voivat lähteä aikaisin huomenaamulla hakemaan ystäväämme alas. Ystävällinen tarjous on kuitenkin mahdoton toteuttaa ja olisi luultavasti liian myöhäinen.

-Heikki täällä, kuuletteko? kuuluu radiopuhelimesta
-Roger täällä, kuuntelen, vastaan
-Mikä on kopterin tilanne, koska se on tulossa?
-Vaikealta näyttää, ehkä huomenaamulla.
-Se saattaa olla myöhäistä, mutta muutakaan ei voi. Heikki kuulostaa kliiniseltä ja väsyneeltä.


-Odota hetki Dawalla on asiaa. Heikki sanoo
-Serkkuni on lentäjänä kopteriyhtiössä, soittakaa hänelle, annan numeron. Dawa kertoo.


Otan ylös numeron ja soitamme Dawan serkulle saman tien. Juuri kun kopteri alkaa järjestyä komissaarin puhelimesta loppuu soittoaika, heillä on käytössä jonkinlainen pre-paid systeemi. Emme voi uskoa että tällaistä voi tapahtua. Nyt ei ole syytä hätääntyä, pitää ajatella selvästi. Onhan meillä oma puhelin, jälleen ei kestä kauan kun puhelimemme on pystyssä ja komissaari voi soittaa kopteriyhtiöön uudestaan.

Saamme jälleen yhteyden kopteriyhtiöön. Mutta hekään eivät pysty lentämään enää tänään, koska heidän MI-8 kopterinsa ei ole Katmandussa vaan jollakin toisella paikkakunnalla. He lupaavat kuitenkin lähteä huomenaamulla heti kun pystyvät. Mutta onko se jo liian myöhään? Lopulta on siis hyväksyttävä ikävä tilanne että tänään emme enää saa kopteria pelastamaan ystäväämme vuorelta. Tästä taitaa tulla pitkä yö.

Ulkona on jo pilkkopimeää. Olemme saaneet Heikilta raportteja pitkin iltaa. Tilanne on sama, Arttu on erittäin heikkona. Pata, Kantanen ja Paroma ovat tulossa alas Thorung Phediin, missä me muut jo olemme, mutta emme ole nähneet tai kuulleet heistä mitään koko päivänä. Alamme olla huolissamme myös heistä. Mitä kautta he ovat tulossa, missä he ovat, onko heillä kaikki kunnossa? Pelaamme korttia ja juttelemme muitten Thorung Phedissä olevien matkaajien kanssa, jotka kaikki ovat tässä vaiheessa kuulleet pelastustoimistamme. Yht' äkkiä komissaari ryntää sisään tupaan ja viittoo minulle "Your friends are coming!" hän huutaa salin läpi. Ryntäämme kaikki pihalle katsomaan mistä on kyse. Tuijotamme pimeätä vuoren seinää jokilaakson perällä. Sitten seinämällä näkyy kolme valopilkkua. Valopilkut ovat Patan, Kantasen ja Paroman otsalamppujen tuike. Hetken mietimme pitäisikö meidän lähteä heitä vastaan? On kuitenkin viisampaa pysyä paikoillamme, ettemme itse eksyisi pimeään yöhön jolloin meistä ei ole apua kenellekään. On vain jatkettava odotusta.

Odottajien mielialat alkavat vähitellen laskea. Itse en pysty muuta kuin pitämään toivon kipinää yllä, en halua ajatella muuta kuin että ystävämme selviää, onhan hänkin motoristi ja motoristit ovat hieman sitkeämpää tekoa.

Väsymys alkaa painaa, nukkumaan meno ei kuitenkaan houkuta. Kolmas keksipakkaus on menossa ja ties monesko kannullinen teetä. Tuvassa ei ole ketään meidän ja henkilökunnan lisäksi. Tunteet ovat pinnalla, eikä itku ei ole monella kaukana. Keittiön pimeästä oviaukosta alkaa erottua tuttu hahmo. SE ON PATA!!!! Hetkessä olo kevenee. Paikalliset toverimme huomaavat että tässä on yksi meistä joka vihdoin on päässyt turvaan. Riennämme Patan avuksi, otamme häneltä repun selästä ja tilaamme uuden kannun teetä ja sämpylöitä väsyneelle kiipeilijälle.

Hetken riemun jälkeen ajatuksemme kääntyvät taas vielä vuorellla oleviin retkikuntalaisiin. Miksi Kantanen ja Paroma eivät ole Patan mukana, hehän tulivat yhdessä alas?
-En tiennyt että teillä on jo tieto Artun tilasta kun lähdimme laskeutumaan, Pata kertoi suu täynnä juustosämpylää ja jatkaa, päätimme että se jolla on eniten voimia jäljellä yrittää päästä Phediin mahdollisimman nopeasti ja kutsua apua.
-Jouduimme laskeutumaan korkeita jääputouksia pitkin alas jokiuomaan, päästyämme alas lähdin muiden edellä kohti kylää. Istumme aivan hiljaa kuunnellen Patan kertomusta. Hieman ennen Phedin kylää hän oli eksynyt ja huomasi olevansa viitisenkymmentä metriä pienen kylämme yläpuolella.


Nyt oli aika mennä lyhyelle yöunelle.

Kesken aamutoimia Paroma asteli viimeisillä voimillaan majatalon pihalle. Nyt puuttui enää yksi laskeutumisryhmästä, mutta Kantasesta ei ollut mitään tietoa. Odotimme kopterin tuloa hetkenä minä hyvänsä. Pata alkoi tutkia karttoja ja keskusteli Heikin kanssa radiopuhelimitse. Jälleen oli satelliittipuhelin valmiina toimintaan. Aurinkopaneeli latasi samalla akkuja molempiin puhelimiin. Oli hieno hetki kun näin rakentamani sähköjärjestelmän tositoimessa osana pelastusketjua.

Kopteria ei näkynyt. Tyrmistyimme kun saimme kuulla kopteriyhtiöstä että kopteri ei ollut edes vielä Katmandussa. Heikiltä tuli lisää huonoja uutisia. Hänellekin oli alkanut yön aikana kerääntymään nestettä keuhkoihin. Dawan kanssa hän oli tehnyt raskaan päätöksen, jättää puolitajuinen Arttu yksin kakkosleirissä olevaan telttaan ja lähteä itse hieman alemmas jotta hengitys helpottuisi. Kantasesta ei ollut vieläkään mitään havaintoa. Tilanne näytti vain pahenevan, nyt oli yhden pelastettavan sijaan kolme.

Juuri kun kantajat olivat lähteneet etsimään Kantasta, hän tuli omin voimin perille. Samassa saimme tiedon että kopteri oli lähtenyt Katmandusta. Nyt piti valita ketkä lähtevät kopterin kyytiin. Heikki antoi ohjeita mitä lääkkeitä ja tarvikkeita oli pakattava mukaan. Tietojemme mukaan kopteri laskeutuisi joenpenkalle. Satu ja Pata olivat valmiina varusteiden kanssa laskeutumispaikalla kun kopteri liiteli luoksemme vuorten välistä kuin pelastava enkeli.

Mitä nyt? Kopteri ei laskeudukkaan joenpenkalle, vaan kylän yläpuolella olevalle pienelle tasanteelle. Kestää hetken ennen kun tajuamme mitä oikein on tapahtunut. Samassa lähden juoksemaan ylös kylästä. 4800 metrin korkeudessa ei kuitenkaan juosta niin pitkälle, tämän huomaan jo kahdenkymmen metrin jälkeen. Keuhkot raapien jatkan ylös kopterille. Pilotti tulee minua vastaan - Sinäkö tulet mukaan, hän kysyy. Meillä on vain aikaa pysähtyä minuutiksi sitten meidän on jatkettava. Polttoaine ei muuten riitä.
- En, en minä ole tulossa, vaan Pata joka on tulossa tuolta alhaalta, selitän hänelle.
- Emme voi odottaa häntä enää meidän on pakko nousta samantien.
Yritän pelata hieman aikaa jotta Pata ehtisi ylös. Kun Pata on luonamme pilotti ottaa häntä käsivarresta ja vetää kopteriin joka samassa nousee taivaalle. Kaikki pakkaamamme avustustarvikkeet jäivät kyydistä, kuten myös Satu ja molempien reput. Onneksi Patalla oli radiopuhelin takintaskussa ja pieni vihko mihin hän oli kirjannut gps-kordinaatit matkan varella.

Pieni joukkomme istui hajallaan pitkin rinnettä ja haukkoi henkeä. Hetkessä kopteri oli noussut vuorelle näkymättömyyteen. Keräännyimme jälleen kylään tietämättä tarkalleen mitä nyt seuraisi. Kopteri palasi vuorelta, hämmästykseksemme se vain jatkoi matkaa pitkin laaksoa meidän ylitsemme. Taas olimme täysin tietämättömiä siitä mikä oli ystäviemme tilanne. Päivä oli jo liian pitkällä emmekä voineet enää jatkaa matkaamme samana päivänä. Seuraavaan kylään oli yhden päivän matka ja välissä oli noustava maailman suurimman solan yli, 5400 metrin korkeudessa. Joten jo toisena iltana peräkkäin istuimme vain ja odotimme uutisia. Kuten olimme jo aikaisemmin sopineet Patan kanssa otamme yhteyttä aina tasatunnein kello kuudelta, seitsemältä ja kahdeksalta, mikäli tiemme taas eroavat. Kesti kauan ennen kuin kello oli kuusi. Odotimme tietokoneen ääressä kun latasimme sähköpostit satelliitin välityksellä. Kevein mielin astelimme sisään tupaan kertoaksemme joukkiollemme vihdoin pelkästään hyviä uutisia. Kaikki oli saatu pelastettua vuorelta ja kaikkien tila oli hyvä. Arttu tosin teho-osastolla mutta ainakin hengissä.

Alkoi pitkä matka kotiin. Nousimme Thorung La:an yli, kävelimme kaksi päivää alamäkeä Jomsomiin. Jomsomista lensimme Pokharaan ja edelleen Pokharasta Katmanduun, missä ryhmämme oli ensimmäistä kertaa yli viikkoon jälleen koossa. Vihdoin hotellillamme tuntui kun olisi palannut kotiin. Kotiin oli kuitenkin vielä pitkä matka. Viimeisen silauksen tapahtumarikkaalle matkallemme antoi lento Katmandusta Delhiin. Jostain ihmeen syystä lensimme suoraan rajun säärintaman läpi. Kone pomppi ja kiemurteli, ruokatarjottimia sinkosi pitkin käytäviä, ihmiset kiljuivat pelosta. Kone oli kuin tuhon jäljiltä poistuesamme Delhin kentällä.

Välilaskujen odotusaika tuntui kotimatkalla ikuisuudelta, DVD-elokuvat oli katseltu ja suomipoppi kuunneltu jo moneen kertaan. Onneksi ei kestäisi enää kauan kun taas istuisi kotisaunassa.

Kameramiehen muistiinpanot:
-ota mukaan ennalta tuttua tekniikkaa
-jotta jaksaisi keskittyä kuvaamiseen kameramiehellä on oltava yksi ylimääräinen kantaja
-on hyvä olla vara-kameramiesmukana, joku joka voi kuvata jos itse joutuu keskelle toimintaa kuten minulle kävi
-kuvaa "koko ajan", aina ei jaksaisi kuvata mutta jotenkin on jaksettava, se palkitsee jälkeenpäin


Mukana ollut tekniikka:
-Samsung VP-D190Msi, dv-kamera
-Compaq Evo N600c, kannettava tietokone
-Avid DVXpress, editointisofta
-Panasonic AG-DVX100, dvcam-kamera
-TraneTrane TT-3080 GAN, satelliittipuhelin
-Uni-Solar 32W, rullattava aurinkopaneeli


Retkikunnan jäsenet:
Patrick "Pata" Degerman, retkikunnan johtaja
Kai Paroma, logistiikkavastaava
Kai Kantanen, varustevastaava
Heikki Karinen, retkikunnan lääkäri
Tero Linnamaa, perusleirin johtaja
Perusleirijoukkue Jarkko Sipilä, Satu Laaksonen ja Mari Salminen
Roger Sittnikow, kameramies ja tekniikkanikkari


Matkaa seurasi myös retkikunnan ulkopuolisena, Aasiaa kiertävä suomalaistoimittaja Artturi Kröger.